Ajattelin seuraavaksi kirjoittaa ylikunnosta ja loppuunpalamisesta. Aiheesta puhutaan aina silloin tällöin, mutta itselle on ainakin jäänyt vähän sellainen olo että se on yleisempää kuin mitä mediassa annetaan ymmärtää. Ainakin omassa lähipiirissä on useampi tapaus. Kirjoitan omista kokemuksistani ja omasta palutumisestani eikä kaikilla välttämättä ole samanlaisia kokemuksia.
 |
| Pikkuhiljaa elämä alkoi taas hymyillä :D |
Koin itse loppuunpalamisen sekä ylikunnon oman polvileikkaukseni jälkeen 2013. Urheilin tuolloin tosi paljon, rehellisesti sanoen liikaa. Ajattelin että on pakko kun vihdoin saa taas urheilla. En osannut kuunnella kehoa tai ymmärtänyt paljonko tarvitsen aikaa palautumiseen. Tämän lisäksi mulla oli aika paljon koulua, töitä ja muita menoja joiden vuoksi yöunet jäi välillä aika lyhyiksi. Karsin myös yöunistani kiireisinä päivinä ehtiäkseni urheilemaan. Fiksua :D
Lopulta tunsin olevani kokoajan väsynyt ja oli sellainen zombi-olo. Olin hereillä, mutta en ollut missään vaiheessa päivää oikeasti läsnä, en pystynyt keskittymään oikein mihinkään vaan ajelehdin eteenpäin. Lopulta myös syke alkoi kohota ylikunnonseurauksena ja jo muutaman rappusen nouseminen hengästytti. Muistan myös kuinka istuin sohvalla katsomassa Täydellisiä naisia ja tunsin kuinka sydän hakkasi hullun lailla. Tämän jälkeen olin muutaman viikon poissa töistä ja koulusta ja vain lepäsin. Nukuin joka yö 10-12 tuntia ja yleensä tähän vielä päälle päiväunet. Urheilun jätin muutamaksi kuukaudeksi kokonaan ja muitakin menojani karsin. Keksityin nukkumiseen.
 |
| Uupuneet tyttö ja nalle :D |
Pikkuhiljaa oloni alkoi parantua ja pystyin taas toimimaan normaalisti, kunhan nukuin 10 tuntia joka yö. Pikkuhiljaa pääsin myös takaisin salitreenamisen ja muun urheiluni pariin, mutta normaaliin rytmiin tottuminen vei aikansa. Seuraavassa blogi päivityksessäni kerron siitä miten loppuunpalaminen vaikuttaa elämääni nykyään ja kuinka kauan siitä toipuminen oikein vei.
-Anna-
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti